Aivan arkista innostusta

Eipä voisi vähemmän innostaa. Työn aloittaminen tuntuu musertavalta. Ei auta kuin kokeilla vanhanaikaista: pakottaa itsensä aloilleen, kääriä hihat ja ryhtyä työhön, pala kerrallaan. Tiedänhän minä osaavani ja saavutan tavoitteen, kun vain ryhdyn tuumasta toimeen.

Jossain vaiheessa pakko lakkaa olemasta paras muusa, ja työ liitää kuin itsestään. Tunnen jopa innostusta – viimeistään silloin, kun saan työn valmiiksi ja koen onnistuneeni. Saatan jopa saada kiitosta työstäni.

Arkiset realistit tunnustavat, että innostus ja sen puute ovat aaltoliikettä: mikään työ ei aina innosta ja voi olla töitä, jotka eivät ehkä koskaan innosta.

Innostuksesta kirjan kirjoittanut Maarit Tiililä vahvistaa, että usko ja innostus ovat työelämässä monesti koetuksella – joko omista sisäisistä syistä tai ulkoisten esteiden takia.

Omalla tavalla, hurmosta ei tarvita

Tiililä on intohimoinen johtamisen kehittäjä, jolla on pitkä kokemus henkilöstöjohdon tehtävistä. Hän sparraa ja valmentaa erityisesti murrosvaiheen johtajia ja johtoryhmiä. Hän kirjansa nimi on Innosta onnistumaan – yhdessä! (Kauppakamari 2016).

Kokonaisvaltaista käsitystään innostuksen elementeistä Tiililä hioi syksyllä 2015 Yleisradion Hyvä työpäivä -hankkeen innoittamana. Hän haastatteli Ylessä neljän tiimin työntekijöitä ja esimiehiä sekä havainnoi tiimien työskentelyä. Hän tarkasteli innostusta arjessa niin työntekijöiden, esimiesten kuin organisaation rakenteiden näkökulmasta.

Tiililä haluaa karistaa innostuksesta ja innostamisesta amerikkalaishenkisen kiiltokuvamaisen otteen. Kirjansa hän halusi olevan arkinen ja rehellinen – eikä se mikään hurmospaketti olekaan.

– Kohtaan paljon tavallisia suomalaisia johtajia, monesti insinöörejä, jotka eivät koe itseään luontaisesti innostaviksi. He kokevat olevansa vähän jäyhiä ja aivan erilaisia kuin karismaattiset bisnesgurut ja motivaatiopuhujat, jotka lupaavat menestystä, kunhan vain tahtoo kylliksi ja uskoo itseensä.

Tiililä ei muuten käytä innostuksen seurauksesta sanaa menestyminen vaan onnistuminen. Sanavalinta ankkuroi innostuksen työn arkeen, jossa hyvät asiat eivät useinkaan ole megalomaanisia.

Ydinasia on Tiililän mukaan se, että jokaisen – niin työntekijöiden kuin esimiesten – on mahdollista löytää oma aito tapansa innostua ja innostaa. Hänestä on hyvin armollista, että psykologit eivät ole löytäneet innostukselle yhtä tiettyä ilmettä. Ei tarvitse matkia kenenkään ulospäin suuntautunutta ja intohimoista tyyliä. Ihmiset sitä paitsi aistivat epäaitouden.

– Kun esimies rohkenee olla joukkojensa edessä oma itsensä, hän antaa tilaa muille olla oma itsensä. Kun hän näyttää innostustaan, hän antaa tilaa muillekin innostua ilman nolatuksi tulemisen pelkoa. Suomalaisessa työkulttuurissahan pätevyyttä on osoittanut työnteko kasvot peruslukemilla. Häpeän hätäjarrua voi joutua yhä vetämään nopeasti, jos näyttää liikaa innostustaan.

Innostuksen ylläpidon eteen pitää tehdä työtä.

En kai itse latista, tietämättäni?

Tiililän mukaan omana itsenään oleminen ei tarkoita sitä, että toimii pohtimatta, miten oma toiminta vaikuttaa muihin. Oman toiminnan vaikutuksia ei välttämättä ole tullut ajatelleeksi koskaan. Tämä koskee niin esimiehiä kuin työntekijöitä. Omana itsenä oleminen vaatii Tiililän mukaan osalle hyvinkin rankkaa itsetutkiskelua, tutustumista tunteisiin ja muihin ihmisiin.

Työelämä voi tuoda mitä tahansa ihmisten eteen. Kaikki vaikuttaa myös innostukseen, koska se ei asu tyhjiössä. Monenkirjava jatkuva muutos pakottaa taistelemaan, jotta edes pieni kipinä säilyisi.

– Organisaatiomuutokset ja työn menettämisen uhka saattavat pusertaa ihmiset kuiviin. Pelokasta ja surullista työntekijää ei voi lähestyä innostuksen ryminällä, vaan hänen tunnetilaansa kunnioittaen. Ensin on kuultava suru ja huoli, vihakin, ja alkaa sitten vasta houkutella innostusta esiin.

Jokainen kohtaa innostajia, jotka vaikkapa vain luottamuksen osoittamisella saavat ilon syttymään.  Toisaalta kohtaa niitä, jotka tyrmäävät yhdellä katseella – tai esimerkiksi mikromanageerauksella, lillukanvarsissa piehtaroimalla.

– Itse olen niin idealisti, että en usko kenenkään olevan latistaja tahallaan. Ihmisen kokemuksissa voi olla jotain sellaista, mikä saa hänet esimerkiksi sanomaan kaikkeen ei. Hän ei ole välttämättä tietoinen, miten hänen käytöksensä vaikuttaa muihin.