Pakkopullaa vai mahdollisuus?

Sekä työnantajat että työntekijät saattavat välillä tuntea lakisääteisen yhteistoiminnan muodolliseksi ja ikäväksi velvollisuudeksi, mutta siitä huolimatta yhteistoiminta hyvin hoidettuna nähdään tärkeäksi osaksi kuntaorganisaation toimintaa.

Kuitenkin henkilöstön vaikutusmahdollisuudet kuntien muutostilanteissa ovat hyvin rajallisia eri syistä, lähinnä talouden paineiden ja asioiden käsittelykiireen takia.

Tällaisiin tuloksiin päätyi Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö tutkiessaan työnantajien ja työntekijöiden välisen lakisääteisen yhteistoimintajärjestelmän tilaa kuntien rakenteellisessa muutoksessa.

Laki työnantajan ja henkilöstön välisestä yhteistoiminnasta tuli voimaan vuonna 2007. Sen piirissä ovat kaikki kunnat ja kuntayhtymät. Laki korvasi yleissopimuksen yhteistoiminnasta.

Tutkimusta varten tehtiin 40 haastattelua – työnantaja- ja työntekijäpuolella – kolmessa erityyppisessä kunnassa. Kunnat valikoituivat kuntien palvelurakennemuutoshankkeen (Paras) arviointitutkimukseen (Arttu) osallistuneista kunnista.

Arttu-arvioinnissa oli käynyt ilmi, että henkilöstö ei edes tiennyt, mistä Paras-uudistuksessa oli kyse – puhumattakaan, että olisi vaikuttanut muutokseen.

Tutkija Esa Jokisen mukaan tutkimus vahvisti tämän tuloksen laadullisesti. Lakisääteisessä yhteistoiminnassa ei ole keinoja saada laajemmin henkilöstön näkemyksiä esille. Isot muutokset jyräävät omalla radallaan, ja yhteistoiminta voi typistyä ja kärjistyä työnantajan ja työntekijöiden väliseksi väännöksi ja asioiden mekaaniseksi hyväksymiseksi.

Hankkeessa järjestettiin ideariihi työnantajapuolen ja työntekijäjärjestöjen kanssa. Ajatukseksi kiteytyi, että yhteistoimintaa pitäisi ajatella pikemminkin yhteistyönä kuin vastakkainasetteluna, Jokinen toteaa.