Yli neljännes työssäkäyvistä hoivaa läheistään
Teksti: Leena Huovila
Kuva: Mirkka Hietanen
Suomessa runsas neljännes työssäkäyvistä hoivaa työnsä ohella apua tarvitsevaa omaista tai läheistä. Vain noin puolet hoivaajista edes kertoo hoivavastuustaan työpaikalla.
Väestön ikääntymisen takia työssäkäynnin ja hoivan yhteensovittaminen on kasvava yhteiskunnallinen haaste. Hoivavastuu on jopa 700 000 suomalaisen työssäkäyvän arkea.
Helsingin yliopisto selvittää puolitoistavuotisessa tutkimuksessa, millaista hoiva on ja millaiset käytännöt työpaikoilla voivat helpottaa tasapainottelua kahden vastuun välillä. Tutkijat selvittävät myös etähoivaa: mahdollisuutta huolehtia läheisestä uuden teknologian avulla, esimerkiksi työpaikalta käsin.
Tutkimusjohtaja Kaisa Kauppisen mukaan hoivaa tarvitsevat useimmiten omat tai puolison vanhemmat. Muita huolehdittavia ovat oma puoliso, oma tai puolison erityishoitoa vaativa aikuinen lapsi tai muu sukulainen tai läheinen. Hoivantarvetta aiheuttavat korkea ikä, sairaus tai vamma. Myös lähestyvä kuolema on kuormittava ja herkkä vaihe, jota tutkimus selvittää joustavien työkäytäntöjen ja työhön paluun kannalta.
Hyviä käytäntöjä
Tutkimusta varten on tehty haastatteluja, jotka nostavat esiin erityyppisiä tilanteita.
”Esimerkiksi vaimon vanha äiti asuu yksin toisella paikkakunnalla. Vaimo ja aviomies ajavat joka toinen viikonloppu 250 kilometriä edestakaisin häntä auttamaan. Taikka niin, että vielä nuorehko tytär huolehtii muistisairaasta kuusikymppisestä isästään. Hän käyttää siihen yhden päivän joka viikko.”
Hoivavastuut painottuvat keski-ikäisille työssäkäyville, mutta esimerkiksi muistisairaudet voivat iskeä suhteellisen nuoriinkin, jolloin myös hoivaaja on nuori. Mitä nuorempi hän on, sitä useammin hän on kahden hoivan puristuksessa: hoitaa sekä lapsiaan että esimerkiksi muistisairasta puolisoaan.
”Etenkin omia tai puolison vanhempia hoivaavilla on muita enemmän väsymystä ja stressiä – sekä ajatuksia ennenaikaiselle eläkkeelle jäämisestä. Siksi tarvitaan hyviä työpaikkakäytäntöjä, jotka helpottavat läheishoivan ja työn yhdistämistä.”
”Pelon ilmapiiri ja puhumattomuus kannattaa puhkaista.”
Hyviä käytäntöjä ovat muun muassa liukuva työaika, työaikapankki, vuorotteluvapaa, lomarahan käyttäminen vapaana ja poissaolosta sopiminen esimiehen kanssa. Työsopimuslain säännösmuutos vuodelta 2011 takaisi työntekijälle oikeiden jäädä työstä pois määräajaksi läheisen hoivaamista varten, mutta säännös on huonosti tunnettu. Toisaalta kaikki eivät voi olla palkatta poissa työstä.
Kauppisen mukaan hyvin harvat haastatellut pohtivat uuden teknologian käyttöä hoivatilanteissa työpaikalta käsin.
Joka välittää, on hyvä myös työssä
Kaisa Kauppinen korostaa, että työ on useille henkireikä hoivaamisen vastapainona. Työ luo henkistä liikkumavaraa, siitä saa kontakteja – ja palkkaa, jonka merkitys elämän kriiseissä korostuu.
”Työntekijät ovat työhönsä sitoutuneita. He haluavat tehdä parhaansa eivätkä koitua taakaksi työyhteisölle.”
Vain noin puolet on edes puhunut työpaikalla hoivavastuustaan, Kauppinen tietää. Syynä on eräänlainen pelon ilmapiiri, joka kannattaisi puhkaista. Siihen tutkimus tähtääkin. Kyse on yleisestä ilmiöstä, joka koskettaa jollakin tapaa monia muitakin työyhteisön jäseniä. Sitä paitsi Kauppisen mukaan ”se, joka välittää, on hyvä myös duunissa”.
”Lasten valokuvia on tapana pitää työpöydällä. Sinne sopisivat myös isovanhempien kuvat.”
Työ oli pakoa ja pakko
Helena muistelee äitinsä saattohoitoa ja samanaikaista työssäkäyntiään:
”Äiti sairasti syöpää kymmenen vuotta. Hän oli enimmäkseen suhteellisen hyväkuntoinen. Käytin pariin kertaan vuorotteluvapaata. Se helpotti hoivaa ja auttoi omaa jaksamista. Moni muukin työpaikallani huolehti vanhemmistaan juuri vuorotteluvapaalla.
Olin juuri lopettanut vuorotteluvapaan, kun äidin kunto heikkeni ja saattohoito alkoi. Äiti siirtyi palvelutalosta terveyskeskuksen vuodeosastolle. Uutta vuorotteluvapaata en voinut ottaa vaan kävin työssä. Työpaikkani oli organisaatiomuutoksen jälkeen kaukana, 140 kilometrin päässä. Lähdin aamulla seitsemän bussilla, palasin yhdeksän aikoihin illalla ja menin äitiä tapaamaan.
Äiti oli onneksi saanut oman huoneen osastolta, joten vierailu niin myöhään oli mahdollista. Viivyin hänen luonaan niin kauan kuin jaksoimme. Halusin nähdä omin silmin, miten hän voi. Jos olisin vain soittanut, äidin vointi olisi jäänyt vaivaamaan. Tapaamisten jälkeen saatoin itsekin nukkua rauhallisin mielin. Aamuseitsemän bussilla taas matkustin töihin.
Kotona en olisi jaksanut enkä ehtinyt tehdä yhtään mitään. Mies hoiti kaiken.
Minulle työ oli pakopaikka: uppouduin tehtäviin ja unohdin surun. Työ on turvallinen ja tuttu maailma – ja hallittavissa. Toisaalta oli myös taloudellinen pakko käydä töissä.
En edes kysynyt mahdollisuutta tehdä tilapäisesti työtä lähempänä kotiani, koska firman ylin johto suhtautui etätyöhön kielteisesti. Lähipomolta ja työkavereilta sain tukea ja kannustusta. Myötätunto oli arvokasta.
Jaksoin tietäessäni, että raskas tilanne ei kestä loputtomiin. Saattohoito oli alkanut syyskuussa, ja äiti kuoli tammikuun alussa. Mieleni oli levollinen: äiti oli saanut hyvän kuoleman. Toisaalta vasta jälkikäteen tajusin, kuinka väsynyt ja stressaantunut olin ollut.
Tästä kaikesta on nyt yli 11 vuotta. Nyt kohta 60- vuotiaana en tällaista järjestelyä jaksaisi vaan varmasti sairastuisin.”
Helenan nimi on muutettu.
Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos: Työssäkäynnin ohessa tapahtuva läheis- ja omaishoiva – työssä jaksamisen ja jatkamisen tukeminen, hyvien työpaikkakäytäntöjen kehittäminen. Tutkimus- ja kehityshanke.
Mitä mieltä olit artikkelista?
Vastauksia 0 kpl
